Minun kotonani on siellä Kemijoen törmällä ihan loistava laskea mäkeä. Mäki on jyrkkyydeltään ja pituudeltaan juuri ihanteellinen. Siitä saa riittävästi, sopivasti ja halutessaan liikaa vauhtia, mutta sen jaksaa hyvin kävellä ylös. Se mäki saa yrmeimmänkin laskijan hyvälle tuulelle ja innostumaan mäenlaskemisesta. (Voih, siellä kun voisi asua...)

Joululomalla mummolassa Viuhti meni uudella rattikelkalla mäkeä alas jo kun Unikeko (Vauhdin isälleen antama aamulempinimi) vasta tuli aamiaiselle. (Sinänsä kello ei ollut vielä kymmentä lomalla, mutta ei kai sitä anoppilassa kehtaa ihan mahottomiin ootatuttaa aamiaiskattausta...) Siinä kun kolme veljen lapsen ja oman revohkani kanssa olin mäenkyljessä, alkoi eräs vanha muisto huvittaa mieltäni.

Kun Viuhti oli pieni, veimme hänet tietenkin laskemaan mäkeä, lapsethan tykkäävät mäen laskemisesta. Viuhti täytti niihin aikoihin yksi. Viuhti istui pienessä pulkassa. Unikeko päästi Viuhdin irti pienen mäen päältä ja minä otin mäen alla vastaan. Me olimme ihan tohkeissamme ja kuljetimme pulkassa istuvaa Viuhtia innolla muutamia kertoja ylös alas mäkeä. Lapsethan tykkäävät tästä. Tärkein osuus oli se, mäen alla alla oleva tarkkaili, hymyileekö lapsi. Ja sitten vakuuttelimme kovasti toisillemme, että hymyilihän se. Hihii... Kysymättäkin selvää, että Viuhti on esikoinen. Nyt joululomalla - viisi vuotta myöhemmin - ei ollut mitään epäselvää oliko mäenlaskeminen hauskaa, laskeminen aloitettiin jo ennen päivän sarastusta, eikä äiti todellakaan vetänyt pulkkaa. Ojanpohjalta taisi kuulua makeimmat naurut.

Pitänee liittää tänne kuva sellaisesta laskuvehkeestä joka löytyi Ruotsin puolelta. Se oli riittävän pehmeä myös näin reilusti rippikouluiän ylittäneen laskijan takamukselle.